Koko kesän olin tuntenut vasemmassa rinnassani jomottelua ulkoreunassa. Rinta oli myös toiseen verrattuna kova, mutta vaikka kuinka tunnustelin sitä, varsinaisia kyhmyjä en siinä juuri tuntenut. Kokoeroakin oli, mutta niinhän siinä oli ollut jo kauan. Vai oliko? Nyt kun alan muistella, niin kyllä, pitkään sitä oli jo ollut mutta kokoero alkoi tulla esiin kunnolla vasta kesän lopulla. Ja hymykuoppa. Se perkuleen kasvain hymyili!

Elokuussa vihdoin raahauduin lääkäriin. Olen aina ollut sellainen, että lääkäriin meno ei ole ensimmäisenä mielessä johtuen siitä, että olen aina ollut terve kuin pukki. En ole sairastanut 45 vuotisen elämäni aikana juuri flunssaa kummempaa ja siksi kai tuudittautunut jonkinlaiseen turvallisuuden tunteeseen siitä, että ei minuun mikään sairaus iske. Ehkä se on joku tulehdus, uskottelin itselleni. Olin kuullut, että rintatulehdus voi tulla vaikkei imettäisi ja kun aikoinaan imetin, rinta oli tulehtunut. Ehkä jotain sellaista. Olin myös lukenut mastopatiasta, joten ehkä se oli sitä.

Lääkärin ei tarvinnut kuin kokeilla vasenta rintaa ja huomasin, miten säikähtäneeltä hän näytti. Lääkäri näyttää säikähtäneeltä, joten potilaan pitänee olla huolissaan? En ollut, vaikka hän kirjoitti kiireellisen lähetteen keskussairaalaan mammografiaan.

Mammografia oli helppo, vaikkakin vähän ikävä kokemus, kun tissit litistettiin lasilevyjen väliin. Istuin hetken ja sain määräyksen toiseen huoneeseen. Lääkäri ultrasi rinnan ja sanoi sitten ottavansa koepaloja ultran kanssa. Sen verran huoleton olin, että tässäkään vaiheessa ei tullut mitään ajatusta "apua, nyt se on sitten syöpää"  vaan olin tyytyväinen että tutkivat huolellisesti. Kolme koepalaa otettiin ja yksi kainalosta, koska sielläkin oli imusolmuke turvoksissa. Sitten kotiin ja odottelemaan tuloksia. Olin ihan rauhallisin mielin ja jatkoin elämääni kuten ennenkin.